loneliness

Varoituksen sana: järkyttävää lässytystä ja einiinlaihdutusasiaa tulossa!

Hmm, tänään oli aika järkky päivä. Syömiset meni aika vituilleen ja en liikkunut ollenkaan, koska luulin koko päivän, että mun koira kuolee.
Heräsin tänään jo 5:30 ja mulla on ilmeisesti menny jo joku nukahtamisaika ohi, joten kirjoittelen tätä ihan virkeänä ja valvon täällä vaan yksin. Jee, aika hilpeää.
Käytettiin tänään siis äidin kanssa mun koiraa eläinlääkärillä, +60 km täältä yhteen suuntaan. Uusittiin rokotukset, poistettiin hammaskiveä, turkki ja kynnet leikattiin. Koira jouduttiin laittamaan nukutukseen kun ei siitä muuten mitään tullut. Lähdettiin kotiin ja odottelinkin sitten päivällä, että milloin koira suostuis heräämään.
Niinpä, se ei suostunu.
Eläinlääkäri sanoi, että neljässä tunnissa olisi jo jaloillaan.
Kului 6.

Aloin olla ihan paniikissa, kun tajusin, että sen hengitys oli tosi epätasaista ja  t o d e l l a  hidasta.
Soitto eläinlääkärille, ja ajamaan hirveätä vauhtia taas yli 60 km. Sille annettiin joku herätepiikki ja alkoihan se dogi siitä viimeinkin säikähdyksen jälkeen virota. Kuitenkin sen ruumiinlämpö oli laskenu todella alas kun oli vaan maannu koomassa mun huoneen lattialla koko päivän, joten se tärisi kuin pahimmilla pakkasilla. Raukkaparka, onneksi saatiin lämmiteltyä ja nyt kaikki on kunnossa.<3

Niin, tänään siis en tosiaan ehtinyt oikein muuta tehdäkään kuin huolehtia hauvelini selviämisestä. Harmittaa, mutta oikeesti ei saisi. Kyllä tärkeämpää oli huolehtia koirasta, kuin ehtiä juoksemaan. Mutta silti, miksi mun piti syödä niin paljon? ....

J oli saanut tänään vapaatunnin ripariltaan, ja tuli kattomaan mua. Ei oikein ehditty jutella tai mitään, kun sen piti jo lähteä takaisin leirikeskukselle.
J'kin oli oikeasti huolissaan koirasta, kun jouduttiin lähtemään uudestaan lekurille. Tarjoutui jopa lähtemään mukaan kesken riparin. On se vaan niin kultainen!

Mulla on oikeasti hirveä ikävä sitä koko ajan, vaikka se on vaan muutaman kilometrin päässä. SILTI. Ei olla oltu oikeasti varmaan vuorokauttakaan erossa toisista kun alettiin seurustella. Siksikin tämä on niin hankalaa. YYYY.

Oikeastaan mua ahdistaakin olla aika paljon yksin. Mä en vaan oo niitä ihmisiä, jotka tykkää olla päiväkausia itsekseen. Siis kyllä minäkin nautin siitä JOSKUS, silloin kun on oikeasti jotain tarpeellista tekemistä (esim. liikkuminen tai opiskelu). Tänään se oli taas yhtä helvettiä kun makasin mun koiran kanssa lattialla ja en tehnyt mitään.
Alkoi ahdistaa ja tuntui, että seinät kaatuu päälle. J ei vastannut viestiin ja olin saamassa itkuraivaria, mutta onneksi äiti tuli just sillon käymään kotona.

Mua ahdistaa aika paljon myös se, että J on siellä leirillä kaikkien ihanien, kauniiden tyttöjen saartamana. No okei, aika kamala kuvitelma, mutta NIIN SE VAAN ON. Toivottavasti ei. Mä tiedän, että ainakin kaksi isostyttöä on ollut siihen ihastuneita ihan lähiaikoina ja AAAAARRRGH kun ahdistaa vaan ajatella. Okei, en siis ajattele.

Mutta mua joskus vaan niin pelottaa, että mä menetän J'n. Se joutuu kestämään minusta niiiin paljon kun raivostun täysin tyhjästä, ja puran pahaa mieltäni siihen kun söin kourallisen sipsejä. Ei pitäis purkaa siihen mun omia ongelmia, oon hirveä. Mua vaan pelottaa, että yksi päivä se kypsyy tähän touhuun, koska tuolla ois sille niin paljon tyttöystäväkandidaatteja.
Itkettää.

Jos sä vaan tietäisit kuinka paljon ikävöin sua. Kuinka yksin mä olen yöllä.

Vain sinä tiedät, että pelkään yötä.

Vain sinun kanssa osaan nukkua.

Ps. SORI, tulipa aika lässytyspostaus.