to be a superhero have to be size zero: nightmares

Mä katselen mun vaaleanpunaisia lenkkareita, jotka takoo maata nopeammin ja nopeammin.

On pimeää ja jäistä, vauhtini kovenee koko ajan.

Yhtäkkiä tie tippuu altani ja tipun nopeasti pimeyteen.

Yleensä herään tuosta säpsähtäen, mutta joskus uni jatkuu ja tunnen kuinka kylmä pudotessa tulee.

Tällainen uni on toistunut jo muutaman viikon, josta voi kai päätellä, että olen taas putoamassa tähän, minkä lupasin itselleni visusti unohtaa, heittää menemään ja haudata taakseni kauas.

Syitä blogihiljaisuuteeni on monenlaisia.

Osaltani halusin unohtaa tämän. Osaltani olin nolostunut, etten enää jaksanut. Toisaalta, minusta tuntui, ettei tarvinnutkaan yrittää. Olin hyvä jonkin aikaa.

Seuraavaksi tekosyyksi voisin esittää kiireet; osallistuin terveystiedon (haha, kuinka ironista) YO-kirjoituksiin ja viime aikoina suurin osa ajastani menikin siihen.

Oikeasti tekosyitä ei ole; todellisuudessa olen vain lihonut läskikasa, joka on yksinkertaisesti vain niin laiska, ettei jaksa edes yrittää.

Mä toivon, että tähän tulee nyt pysyvä muutos.

Havahduin viime viikolla. Olen lihonut aivan hurjan paljon. Kohtasin pelot viime maanantaina, kun kävin vaa'alla ja mittasit itseni joka puolelta. Luvut ovat oksettavia - inhoan itseäni, että olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Voin jossain vaiheessa laittaa mittani tänne, kunhan saan ne ensin hieman pienemmiksi.

Tällä viikolla olen myös aloittanut Harrastan liikuntaa joka päivä-projektin ihan onnistuneesti, mutta tänään en päässyt lenkille pahan migreenikohtauksen vuoksi. En kuitenkaan näköjään osaa enää ollenkaan kontrolloida syömistäni. Tarkoitukseni ei olisikaan näännyttää itseäni, vaan haluaisin syödä terveellisesti ja mahdollisimman vähän kaikenlaisia herkkuja. Päivät ovat alkaneet ihan hyvin terveellisellä aamiaisella, mutta päivän mittaan alan napsimaan suklaata ja jotakin muuta paskaa.

Tämä täytyy saada loppumaan? Onko ainoa keino sitten vain se kaloreiden pakonomainen kyttäily? Ilmeisesti.